Alahuuli väpättää, poskelle vierähtää pari kyyneltä, hartiat roikkuvat.. On aika painaa pieneen päähän kypärä, uusi hain mallinen, ja nousta pyörän päälle..
Miikku on aina ollut arka, jo aivan vauvasta lähtien. Siinä missä sisarellaan ei ole ollut järkeä päässä vauhdin suhteen, on Miikku ollut äärimmäisen varovainen. Liikkeelle lähtö tapahtui 8-9 kk korvilla ryömimällä ja konttaaminen vuoden hujakoilla, samoja aikoja hän oppi nousemaan ylös seisomaan. Kävelemään hän lähti 13 kk, hiljalleen ja varovasti. Normaalissa tahdissa siis, mutta arkana ja varauksella.
Tuo varautuneisuus ja arkuus näkyvät ukkelissa edelleen, vaikka vuosien varrella rohkeus onkin karttunut. Päiväkoti ja iso ryhmä, sekä uudet kaverit ovat rohkaisseet poikaa kummasti liikkumisessa.. Silti osa uusista (ja vanhoistakin) asioista on jänniä ja vaativat lämmittelyä. Hienomotorissa hommissa poika taas on hyvä, hän osaa keskittyä ja luottaa itseensä. Hyvä esimerkki on virvelöinti, jonka oppi pari vuotta sitten parin harjoitusheiton jälkeen. Siinä ei ole ollut ongelmia..
Tuo hidas lämpeneminen ja "kömpelyys" karkeamotoriikan suhteen näkyy mm. arkuutena kiipeillä. Mutta luonnossa on osannut liikkua aina ketterästi, vaikka toisin voisi luulla. Luistelun suhteen ei ollut ongelmia, ihme kyllä. Kaatuminen ei pelottanut, ja pyllähtelikin ensimmäisillä kerroilla ihan urakalla. Nauroi päälle ja kaatui uudelleen, ja uudelleen, tahallaan.
Ajankohtaisin pelon aihe on ollut tuo polkupyöräily ilman apupyöriä.. Miikku oppi taidon jo syksyllä piiitkän harjoittelun tuloksena, mutta pian oppimisen jälkeen satanut lumi torppasi harjoittelun ja taito unohtui talven aikana. Keväällä aloitimme harjoittelun lumien sulettua maasta, mutta homma ei vaan natsannut. Herra ei uskaltanut yrittää ja luottaa itseensä.. ennekuin pari viikkoa sitten, iskän kanssa, vanhan kouluni pihalla. Voi sitä ilmettä ja riemua kun pojat kotiutuivat reissultaan! Kyynel silmässä halasin poikaa ja kehuin reipasta polkupyöräilijääni. Tunsin ylpeyttä ja rehellisesti, helpotusta.
Oppimisen jälkeen polkeminen oli edelleen arkaa ja sitä välteltiin, kunnes tänään lähtiessämme lenkille minimies hyppäsi fillarin selkään ja vaan polki. Polki ilman paniikkia, hymy ulottuen korvasta korvaan. Mie juoksin perässä selkä märkänä, hymy huulin itsekin. "Äiti, mennäänhän vielä" pyyntö toistui usemman risteyksen kohdalla, ja mehän mentiin, hymyssä suin!
Toisinaan arkuus on ahdistanut minua, ja aiheuttanut turhautumista. Vaikka tiedän sen olevan osa Miikun persoonallisuutta ja hän on aina ollut yhtä arka, ei asiaa aina ole ollut helppo hyväksyä. Varsinkin muiden kertoessa oman jälkikasvunsa osaamisia on usein ollut helpompi olla hiljaa kuin ottaa vastaan sääliviä katseita. Eräs kasvunpaikka onkin ollut hyväksyä pojan arkuus ja olla ylpeä hänestä virheineen. Kukapa tässä täydellinen olisi!
