Hän pyöräilee.

Alahuuli väpättää, poskelle vierähtää pari kyyneltä, hartiat roikkuvat.. On aika painaa pieneen päähän kypärä, uusi hain mallinen, ja nousta pyörän päälle..

Miikku on aina ollut arka, jo aivan vauvasta lähtien. Siinä missä sisarellaan ei ole ollut järkeä päässä vauhdin suhteen, on Miikku ollut äärimmäisen varovainen. Liikkeelle lähtö tapahtui 8-9 kk korvilla ryömimällä ja konttaaminen vuoden hujakoilla, samoja aikoja hän oppi nousemaan ylös seisomaan. Kävelemään hän lähti 13 kk, hiljalleen ja varovasti. Normaalissa tahdissa siis, mutta arkana ja varauksella.

Tuo varautuneisuus ja arkuus näkyvät ukkelissa edelleen, vaikka vuosien varrella rohkeus onkin karttunut. Päiväkoti ja iso ryhmä, sekä uudet kaverit ovat rohkaisseet poikaa kummasti liikkumisessa.. Silti osa uusista (ja vanhoistakin) asioista on jänniä ja vaativat lämmittelyä. Hienomotorissa hommissa poika taas on hyvä, hän osaa keskittyä ja luottaa itseensä. Hyvä esimerkki on virvelöinti, jonka oppi pari vuotta sitten parin harjoitusheiton jälkeen. Siinä ei ole ollut ongelmia..

Tuo hidas lämpeneminen ja "kömpelyys" karkeamotoriikan suhteen näkyy mm. arkuutena kiipeillä. Mutta luonnossa on osannut liikkua aina ketterästi, vaikka toisin voisi luulla. Luistelun suhteen ei ollut ongelmia, ihme kyllä. Kaatuminen ei pelottanut, ja pyllähtelikin ensimmäisillä kerroilla ihan urakalla. Nauroi päälle ja kaatui uudelleen, ja uudelleen, tahallaan.

Ajankohtaisin pelon aihe on ollut tuo polkupyöräily ilman apupyöriä.. Miikku oppi taidon jo syksyllä piiitkän harjoittelun tuloksena, mutta pian oppimisen jälkeen satanut lumi torppasi harjoittelun ja taito unohtui talven aikana. Keväällä aloitimme harjoittelun lumien sulettua maasta, mutta homma ei vaan natsannut. Herra ei uskaltanut yrittää ja luottaa itseensä.. ennekuin pari viikkoa sitten, iskän kanssa, vanhan kouluni pihalla. Voi sitä ilmettä ja riemua kun pojat kotiutuivat reissultaan! Kyynel silmässä halasin poikaa ja kehuin reipasta polkupyöräilijääni. Tunsin ylpeyttä ja rehellisesti, helpotusta.

Oppimisen jälkeen polkeminen oli edelleen arkaa ja sitä välteltiin, kunnes tänään lähtiessämme lenkille minimies hyppäsi fillarin selkään ja vaan polki. Polki ilman paniikkia, hymy ulottuen korvasta korvaan. Mie juoksin perässä selkä märkänä, hymy huulin itsekin. "Äiti, mennäänhän vielä" pyyntö toistui usemman risteyksen kohdalla, ja mehän mentiin, hymyssä suin!

Toisinaan arkuus on ahdistanut minua, ja aiheuttanut turhautumista. Vaikka tiedän sen olevan osa Miikun persoonallisuutta ja hän on aina ollut yhtä arka, ei asiaa aina ole ollut helppo hyväksyä. Varsinkin muiden kertoessa oman jälkikasvunsa osaamisia on usein ollut helpompi olla hiljaa kuin ottaa vastaan sääliviä katseita. Eräs kasvunpaikka onkin ollut hyväksyä pojan arkuus ja olla ylpeä hänestä virheineen. Kukapa tässä täydellinen olisi!

Mitä tänään syötäisiin? Vauvalle pöperöä purkista vai padasta.

Kuuntelin taannoin arvauskeskuksen odotusaulassa istuskellessani kahden äidin tiukkaakin tiukempaa keskustelua aiheesta.. lastenruoat! No, sitä sen enempää läpikäymättä, keskustelu koski tosiaan lastenruokia, purkkiruoat vastaan kotona tehty. Toinen teki kaiken, "siis iiihan kaiken" itse ja toinen antoi suurimmaksi osaksi pöperöä purkista.

Harmi että miun piti lähteä pois, kesken makeimman kiistelyn. Aihe on yhtä tunteita nostattava kuin imetys ja korvikkeen anto. En ymmärrä edelleenkään mitä kenellekään kuuluu mitä toinen syöttää lapselleen, oli kyse sitten maidosta tai kiinteämmästä ruoasta, tai yksi pahimmista, karkeista/sokerista! Miulla itelläni ainakin on kädet ja pää täynnä näitten omien lasten ruokkimisessa, eikä kiinnostusta tai aikaa jäädä ruotimaan toisten pöperöitä. Miusta tärkeintä on löytää oma tiensä, se mikä tuntuu kustakin hyvältä ja luontevalta.

En itse syö eineksiä, puhtaasti siitä syystä etten pidä niistä. Maku on liian eineksinen ja rakennekin noh, aika möhnäinen. Emme myöskään syö paljon ravintoloissa, ehkä vielä joskus. Paljon asiaan vaikuttanee myös se, että olemme molemmat miehen ketaleen kanssa kasvaneet pertsalla (karjalaisella) kotiruoalla. Lama-aika näkyi meillä kotona, ei huonona ruokana tai sen puutteena, vaan yksinkertaisina ja edullisina raaka-aineina. Edelleenkin eräs suosikkiruoistani on ehdottomasti perunalaatikko, siis perunaa, kylkeä, suolaa, pippuria ja vettä. :)

Inhoan myös lasipurkkien pesemistä, säilyttämistä ja kuskaamista kassitolkulla kierrätykseen. Säästääkseni paitsi rahaa, myös itseäni turhalta purkkirumbalta, teen ruoat suurimmaksi osaksi itse. Lisäksi, mie oikeasti pidän mössöjen vääntämisestä. Se on tavallaan terapiaa, pöperöitä tehdessä ei paljoa tarvitse miettiä. On ihana tuoksuttaa kattilassa höyryttyviä kasviksia ja nähdä niiden soseutuvan mössöksi. Hei, ja ihan parasta, omia mössöjä voi syödä itekin :D

Kyllä meillä tehtaan äitien tekemiä pöperöitäkin popsitaan. Reissussa ne on käteviä kun aina ei ole mahdollista säilyttää ruokaa kunnolla ja hedelmä/marjasoseita tulee annettua naksahtavan kannen alta. En tunne tästä minkäänlaista huonoa omaa tuntoa tai olevani huono äiti. En kyllä myöskään koe olevani yliäiti tai maailman paras vääntäessäni kyökissä bataattimössöt rinnuksilla ja tiskiallas pursuten astioita. 

Varsinkin aluksi oli mukava tehdä makuannoksia jääpalamuotteihin pakkaseen, joista sai juuri sopivan annoksen eikä puolet mennyt hukkaan. Samalla sai yhditeltyä uusia makuja vanhoihin tuttuihin tarpeen mukaan. Nyt kun Alma syö jo hiukan enemmän, pakastan erilaisia ruokia suurinpiirtein oikean määrän Minigripin Minipusseissa. Tykkään erilaisten makujen yhdistelystä, miusta on ihana miettiä mitä kaikkea sitä kattilaan seuraavaksi nakkaisi. Tosin, miusta tuntuu että Alma syö suurinpiirtein kaikessa bataattia tai kesäkurpitsaa :D Oikeasti lautaselta löytyy paljon muutakin, lemppareita tuntuisi olevan perunattomat ruoat.. Hei, ja kuivatuista luumuista saa kivaa makua ruokiin.

Mitä teillä syödään? Teettekö kaiken itse vai naksahtaako purkinkin kannet?

Läsnä.

"Äiti, laita kännykkä pois. Eikö ole sovittu ettei ruokapöydässä käytetä puhelinta." Näin miuta opasti oma 5veeni. Ja osui kyllä aivan villakoiran ytimeen.

Lasten leluilla ei ole asiaa pöydälle ruoan aikana. Tässä olen aika ehdoton ja erään kaverini mukaan jopa natsi. Mutta miusta lelut eivät kuulu ruokailuhetkiin, varsinkin kun tiedän kullannuppujeni hipelöivän niitä ja unohtavan sen oleellisen miksi pöydässä sillä hetkellä istutaan.. eli syömisen! Lapset eivät myöskään lue syödessä lehtiä tms. Ruokailuhetki on heille rauhoittumista, silloin istutaan pöydässä ilman häiriöitä.

Viisivuotiaani kommetin jälkeen tajusin kuinka ristiriitaisesti toimin. Vaadin lapsiltani sellaista mitä itse en kykene noudattamaan. En itse syö jokaisella kerralla kun lapset syövät, vaikka ehkä kyllä kannattaisi. Jo ihan säännöllisen ruokailun vuoksi, ja ehkä itsekin osaisin rauhoittua paremmin. Syödessä on helppo istua paikallaan ja silloin ei ole mikään kiire. Koska ruokavalioni tarvitsee (edelleen!) päivittämistä, voisi nämä kaksi asiaa hoitaa kerralla, syödä säännöllisesti ja istua samalla rauhassa lasten kanssa.

Miksi nykyisin on itselle niin vaikea pysähtyä istumaan pöydän ääreen ja rauhoittua? Paikallaan istuminen tuntuu mahdottomalta, pyörin penkissä kuin nelivuotiaani ikään. Josta muuten huomauttaisin lapselle, mutta itse jatkan hyörimistä ja pyörimistä. Huomaan häärääväni keittiössä tai peräti muissakin huoneissa, yleensä kotihommia tehden tai ainakin niin itselleni uskotellen.

Muutenkin tunnen etten aina ole läsnä, vaikka olenkin paikalla. Osa asioista menee kohisten ohi korvien.. Jatkuvasti tuntuu kuin jotain pitäisi tehdä, mutta mitään en saa kuitenkaan aikaiseksi. Lasten kanssa yritän petrata ja keskittyä, mutta huomaan kyllä otteen lipsuvan aikalailla. Tämä piirre on miulla uusi ja inhoan sitä, en ymmärrä mistä olen moisen elämääni saanut. Ehkä univelalla ja ylikierroksilla käyvällä mielellä voi olla jotain vaikutusta asiaan. En silti halua hyväksyä tätä piirrettä ja siitä eroon pääsemiseksi täytynee ruveta paiskimaan hommia ja opetella pysähtymään ja rauhoittumaan. Voisi auttaa muutenkin tähän hajamielisyyteen.. Ehkä!

Osaatteko rauhoittua ja olla läsnä?

Helppoa ja nopeaa Limepastaa.

Ensin oli avokadopasta, jota harmi vaan ei meillä kauheasti syödä. Loput perheestä (Almaa lukuunottamatta) ei oikein arvosta tuota vihreää herkkua, joten herkun vääntäminen jää melko vähäiseksi. Pastan teko on helppoa ja nopsaa, mutta harmillisen harvoin tulee panostettua omiin herkkulounaisiin, kaapista kun on niin helppo kaivaa makkarakastikkeen tms. jämät mikroon ja syödä pöperö suoraan pakista.

Eräänä menneenä synkkänä viikonloppuna halusin hemmotellla itseäni meitä aikuisia ja nappasin Hanna G-blogista sitruunapastan ohjeen.

Pasta oli hyvää, mutta elän tällä hetkellä vahvasti limekautta. Voisin tunkea limeä ihan jokaiseen ruokaan ja leivonnaiseen. Koska pidin sitruunapastasta todella, mutta mielestäni siitä puuttui jotakin, päätin kokeilla voisiko se joku puuttuva elementti olla lime. Ja kas kummaa, kyllä se vaan oli! Tästä nyt yksinkertaisesti taisi tulla ehdoton lempparini, uusi paskojen päivien pelastus. Niinkuin tänään, ah, se pelasti väsyneen aamupäivän!

Myös mies oli limellä versioituun pastaan tyytyväinen. No hänet kyllä saa useimmiten puolelleen lykkäämällä eteen lautasellisen höyryävää ruokaa, juustolla vielä paremmin. Tässä siis täyttyivät molemmat, iso lautasellinen ruokaa ja iso kasa juustoa.

Sen verran muuten näistä gluteenittomista spagheteista, ettei ainakaan omaan ja varsikaan muun pesueen mieleen se halvin ole parasta. Olen ostanut Lidlistä heidä gluteenittomia pastoja, mutta  ne ovat maultaan vahvasti maissisia. Käytänkin yleensä Semperiä tai Barillan gluteenittomia pastoja, ne kelpaa koko perheelle ilman natinoita :)

Uusi alku.

Tämä blogi, elämäni eräänlainen päiväkirja ei ole päässyt kunnolla vauhtiin, vaan lässähti heti alkutekijöihinsä.. Rankka elämänvaihe toisaaltaan innostaa purkamaan ajatuksia ja tunteita täällä, mutta samalla tuo vaihe vie mehut tehdä mitään ylimääräistä. Pohdin aamulla lenkillä räntäpisaroiden (lue:jalkarättien) piiskatessa matkaani, onko koko blogin pitämisessä tai jatkamisessa järkeä. Ja mietin samalla myös uudelleen tämän linjaa.. Miusta ei ole esittelemään lasten uusia vaatteita, saatika omiani, ellei satunnaisesti. En myöskään ole saanut tehtyä vaatteita tahi askarteluja, tai jos olen ollut ahkera, en ole kuvannut tekeleitäni. Eikä meidän koti ole mistään sisustuslehdestä, heh! Ei sinne päinkään. Varmasti jatkossakin löytyy (gluteenittomia) ruoka ja leivontaohjeita. Sekä puhinaa ärtyvän suolen oireyhtymästä. Ehkä tämä siis todella tulee jatkumaan ihan vain oman elämäni päiväkirjana, peilinä, sisältäen lapsiperheen kipukohtia ja iloja. :) 

 Tervetuloa Kiljusen herrasväen matkaan :)

Prinsessasynttärit.

Neljävuotiaani toive vaatimus synttäribileiden teemasta oli yksiselitteisesti prinsessajuhlat. Voi, itsellä oli mielessä vaikka mitä, mutta yrityksistä huolimatta sankarin pää ei kääntynyt. No, prinsessasynttärit hän halusi ja ne hän myös sai. Valokuvat juhlista jäivät minimiin, tylsää. Mutta jotenkin en ollut nyt ollenkaan kartalla siinäkään suhteessa.

Suunnitelmani olivat huomattavasti mahtavammat ja moninaisemmat, mutta koska toteutus jäi taas aivan viimetinkaan ja osa koristeista jäi saapumatta, mentiin vähän pienemmällä sälällä.. Toisaalta, eipä tuo miuta haittaa. Tärkeintä on tunnelma :) ja herkut ;)

Muutamat kennopallot kattoon vanhojen, Alman ristiäisistä jääneiden pompomejen kaveriksi. Lapsille mukeiksi lasiset pikkupullot paperipilleillä, ja koristeeksi vielä liitutaulutarrasta puhekuplat sankarin nimellä ja iällä. Helppoa ja nättiä.

Pöytään hopeatoffeista prinsessakakkua, oikeana päivänä oli jo sokerikuorrutekakku, ja kun toista ei haluttu niin roiskin kermaa kakulle. Voi, tuo torttu oli joka suhteessa vähän epäonninen.. Ensin pohjat lässähtivät, en ymmärrä miksi. Hopeatoffeetäyte oli liian löysää ja kerma pinnalla muuten vaan outoa. Ei se ketään näyttänyt haittaavan, paitsi miuta itseäni, kolahdus leipomisitsetunnolle. Limejuustokun kiilteestä Piti tulla pinkki, mutta muistin sen siinä vaiheessa kun lörötin lientä kakun päälle.. Mitäköhän muuta?! Kruununmalliset nachot kärähtivät, eikä maistuneet oikein miltään.. Kaikki kuitenkin kelpasi!

Joka tapauksessa Unelma bailasi onnellisena ja hikipäässä. Prinsessamekko jäi naulaan roikkumaan ja sankari vetäisi päälle mukavampaa. Illalla uusien teekuppien äärellä huokaisi synttärien olleen parhaat ikinä. Turhaampa sitä taas stressasi.. Lapsi on onnellinen kavereista, no niistä lahjoista ja herkuista. Eivät ainakaan meidän lapset paljon koristeista perusta, on ne ihan kivoja mutta eivät merkkaa niin paljon heille kuin miulle :)

<3

Epätietoisuuden äärellä.

Kirjoittelin jokin aika sitten Unelmamme kovasta, limaisesta yskästä ja sen selvittelystä. Taas on menty eteenpäin.. Tutkimuksissa tai ainakin niiden määrässä. Ollaan ravattu Moneen kertaan verikokeissa. Edelleen tyttö rääkäisee kuuluvasti, mutta pysyy hienosti paikallaan ja vaatii valitsee topakasti pinkkiä teippiä käsivarteensa. Ja muistuttaa mehusta, joka käydään hörppimässä kanttiinissa. Siitä muistuttavat muuten nykyään hoitajatkin, pilke silmäkulmassa :) Takana on myös keuhkoröntgenin lisäksi sydänfilmi ja hikikoe. Edessä vielä ainakin yhdet verikokeet ja rasituskoe.

Hoitohenkilökunta saa kyllä täydet pisteet mukavuudellaan, labrassa hoitajat (aka tätit ja setä) muistavat neidin (vaikka käydäänkin naapurikylällä keskussairaalassa) ja kyselevät kuulumisia. Lastenpolin hoitaja jaksaa kuunnella ja kertoa, samoin lääkärisetämme.

Tällä hetkellä pahinta on epätietoisuus ja -varmuus. Yhtään ei ole varmuutta mikä tytöllä on ja rintaa painaakin jatkuva huoli Unelmastani. Tuloksista meillä ei ole vielä tietoa, huolissaan ei kuulemma tarvitse olla, näin oli lääkäri kirjoittanut papereihin. Toisinaan tunnen olevani jo hyvinkin reipas ja positiivisella mielellä. Tämä pieni positiivisuus on kuitenkin helposti kaadettavissa uudelleen alkavalla yskällä, puhelulla uusista kokeista tai luettuani jotain epämieleistä aiheesta tai väsyneellä mielellä. Vaikka, olen ottanut kannan etten tutki internetin ihmeellisessä maailmassa mitään, tulee silti aiheeseen liittyvää toisinaan vastaan.

Rehellisesti olen vähän huolissani perheestämme. Käymme nimittäin miehen ketaleen kanssa aikalailla jaksamisen äärirajoilla, epätietoisuus, öisin valveilla pitävä yskä, huoli ja pieni vauva imevät voimat tehokkaasti loppuun. Väsymys ja huoli näkyvät jatkuvana varpaillaan olona, en osaa rentoutua, eikä miehen ketalekaan. Huomaan ärtyväni paljon helpommin kuin aeimmin, ja onkin oikein keskityttävä, etten ärise lapsille, kun pinna kiristyy kaikesta mahdollisesta. Olen kuitenkin opetellut olemaan itselleni armollisempi, ihmisiähän tässä ollaan. Miun ei ole pakko jaksaa kaikkea, ja on ollut pakko ottaa apua vastaan, sekä pyytää sitä! Onneksi äitini tekee lyhyempää työviikkoa ja on ollut lastenhoidossa kultaisena apuna. Samoin kiitän hiljaa mielessäni päiväkotia (ja päätöstämme pitää lasten hoitopaikat), jossa Miikku saa kavereita ja tekemistä kun me muut ravaamme milloin missäkin kokeissa tai makaamme Unelman kanssa väsymyksestä ja yskästä uupunuina sohvalla. Tyttö itse on reipas, mutta jatkuvasti väsynyt  ja tempperamentinsa lisäksi myös väsymyksestä äkäinen. Siis tuo äkäisyys ja itsepäisyys kuuluuvat ihan myös tytön perusluonteeseen, äitinsä peruja kuulemma.

En nää vielä valoa tunnelin päässä, mutta ehkä sumu alkaa jollain tavalla hälvenemään pikkuhiljaa?! Ainakin hetkellisesti. Jatkuva murehtiminen ei auta jaksamisessa eikä asiaa.. Mutta siitä on vaikea päästää irti, olisihan niin helppo jättäytyä märehtimään ja keräämään säälipisteitä, ja antaa samalla muiden hoitaa hommat. On kuitenkin helpoin kerätä itsensä ja ruveta hommiin, vaikka rehellisesti välillä ei kiinnostaisi pätkääkään. Silloin kuitenkin murheet yleensä unohtuu, tai ainakin jäävät taka-alalle. Onneksi viisihenkisessä perheessä hommaa riittää ;) Nytkin kuivausrumpu odottaa täynnä viikattavia vaatteita ja tiskipöytä pursuaa likaisia astioita.. Hommiin siis, ja nukkumaan!

Aika seisahtuu.

Kerroin jo aiemmin Unelman rajusta yskästä, jota tutkittiin infektioastmana. Nyt se on kuitenkin hylätty, hoitava ja avaava lääke kun eivät auttaneet. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan lisää, ensin röntgenkuvien merkeissä.. Viikko kuvista ja....

Puhelin soi, näen numerosta sen olevan lääkäri lastenpoliklinikalta. Vastaan, mukava lääkärisetä esittelee itsensä rentoon tyyliinsä ilman sukunimeä. Kysäistyään Unelman kuulumiset, hän alkaa kertoa keuhkoröntgenin tuloksista. Niissä ei näkynyt vierasesineitä, mutta.. Tuon mutan kuullessani sydämeni alkaa hakata miljoonaa ja korvissa suhisee. Kuulen kuitenkin lääkärin jatkavan kuvissa näkyneen jotain poikkeamaa, mutta mitä, se menee ohitse. Se voi olla pitkittyneen viiruksen aiheuttamaa jälkioiretta -ehkä kuulen jotain tähän suuntaan. Tässä vaiheessa tajuntani ei enää ota lisää informaatiota vastaan. Tajuan kuitenkin edessä olevan laajat verikokeet, sekä hikikoe. Lääkäri puhuu rauhalliseen tapaansa, enkä saa kysyneeksi lisää tietoa siitä mitä he epäilevät.

Puhelun loputtua otan uudelleen puhelimen käteen ja googletan hikikokeen.. Heti ensimmäisestä artikkelista selviää sen olevan tutkimuskeino eräseen Suomessa hyvin harvinaiseen, ennusteeltaan ei parhaaseen monielinsairauteen. Laitan puhelimen pois, poskilla virtaavat kyyneleet. Kiroan koko typerän maailmankaikkeuden. Mitä pahaa pieni tyttäreni on sille tai millekään muulle tehnyt?! Tunnen itseni petetyksi, vihaiseksi, turhautuneeksi..

Tekisi mieli mennä tyhjään huoneeseen, sulkea ovi perässä, vetää verhot ikkunan eteen, kiskoa peitto korville ja itkeä sikiöasennossa. Vaan, koska olen yksin kotona, halaan Unelmaa pitkään ja lujaa. Suukotan jokaista kallista ja rakasta lastani. Koetan koota itseni. Kirjoitan kauppalapulle nenäliinoja, niitä tarvitaan.

Mikään ei ole itsestäänselvää!

Yök, no ne kotityöt!

Keittiöstä kuuluu napakka "Äiti, anna tiskirätti!" Kun väsynyt, sohvalle rojahtanu äiti saa raahauduttua äänen perässä, seisoo Unelma keittiön pöydän edessä kädet lantiolla pienessä etukenossa. Neidin perusasento muuten! Annan rätin, nojaan tiskipöytään helpottuneena ja katson kun pieni prinsessani husii rätillä pöydän ääressä. Kiitän mielessäni jotain suurempaa tuosta pienestä naisenalusta <3

Unelman ehdottomia lempparihommia ovat pöydän tai pölyjen pyyhkiminen (molemmat käy, kunhan on rätti kädessä), pyykkihommat lajitteluineen ja viikkauksineen sekä leipominen. Karvan alle 4 vuotiaani lajittelee likaiset pyykit omiin koreihin väreittäin täydellisesti. Kun taas pian esikoululaiselle tuntuu lajittelu olevan maailman vaikeinta ja pitkäpiimäisintä hommaa. Ja koreja on siis tasan kolme, vaaleat, kirjavat ja tummat.

Lapset on otettu jo pienestä pitäen kotihommiim mukaan, tosin tunnustan näiden yhdessä tekemisten jääneen viime aikoina, kun tekisi vain mieli saada hommat äkkiä valmiiksi, kerralla ja helpolla. Lelujen siivous on ollut lasten kontolla siitä lähtien kun ovat kyenneet sitä tekemään. Ja en todellakaan hurskastele, eivät ne lelut läheskään aina omille paikoilleen löydä. Toisinaan saan repiä hiuksia päästäni kun yhden palapelin siivoamiseen saattaa helposti mennä 15min, kun se pitää vahingossa purkaa ja koota, uudestaan ja uudestaan.

Mie olen pienestä pitäen osallistunut (tahtoen tai tahtomatta) kotitöihin. Muistan kuinka p****aa oli teininä tyhjentää tiskikonetta, kantaa pihalle roskiksia tai siivota se oma huone. Voi kuinka monta kertaa olenkaan lapsena siivonnut huoneeni äidin uhattua pyörähtää sielä jätesäkin kanssa, ja voi kuinka monta kertaa tulen varmaan toistamaan tämän äitini uhkauksen. Ja olen jo paristi toistanut äitiäni kun pyynnöistä huolimatta mitään ei ole tapahtunut ja lastenhuoneessa saa kompastella leluihin, varsinkin pikku legoihin! Voin hetkittäin tuntea äitini tuskan, vaikka vielä ei olla lähellä niitä hetkiä mitä hän on miun kanssa käynyt läpi. I love you mum! <3 Tänäkään päivänä siivoaminen ei ole lempparihommiani, mutta teen sen ilman uhkailuja ja mukisematta :) Sen sijaan rakastan pyykinpesua ja silloin tällöin tiskaamistakin!

Juttelimme muuten aiheesta tuossa päivänä yhtenä perhekahvilassa ja hassua miten erilaisia mielipiteitä tähän asiaan löytyi. Minä olen sitä mieltä että perheessä kaikki osallistuvat kykyjensä mukaan kotitöihin, eivätkä ne ole vain äitien hommaa (*vinkvink miehen ketaleelle, vähän oma-aloitteisuutta kehiin). Kun taas erään äidin mielestä oli ihan ok, että hän hoitaa kotona lähes kaiken verhojen ompelusta autojen sytystulppien vaihtamiseen. Tosin, tässä vaiheessa meidän muiden oli kyllä ensin pullan murut kurkuista rykittyämme kysäistä, että mitä se mies siellä kotona tekee.. Harrastaa, kuulemma! Eihän siinä, en minä ole kenenkään tapoja tuomitsemaan, jokainen kokee ja tekee asiat omalla tavallaan. Suurimmassa osassa tuntemiani perheitä hommia tekevät kaikki, myös ne kultamussukat. Harmi, ettei kahvilassa ollut tälläkään kertaa yhtään isää lataamassa omia tuntemuksiaan. :)

Tehdäänkö teillä kotihommat yhdessä? :) Mikä on just Siun lempparikotityö? Entä ehdoton inhokki?

Epätoivo!

köhKöhKÖH! Tuolta kuulostaa arkemme tällä hetkellä. Unelma köhii, itkee ja köhii aamusta iltaan ja illasta aamuun, lähes tauotta. No okei, lyhyitä  taukoja ilmaantuu onneksi yleensä  hetkittäin ja yöllä muutama tunti menee tavallisesti ilman yskää. Muuten loman alku on pyörähtänyt käyntiin vahvasti lakanoita vaihdellen, itkuista lasta lohduttaen sekä omia hiuksia päästä repien..

Unelman aloittaessa syksyllä päiväkodissa alkoi myös jatkuva flunssakierre yskineen, eikä tilanne ole rauhoittunut, päinvastoin. Joulukuisen, hakkaavan ja lapsen piippuun saattaneen yskän vauhdittamana raahauduimme taas yhden kerran arvauskeskukseksikin kutsuttuun terveyskeskukseen lääkärin pakeille. Edellisen yskän (3vkoa ennen tuota vierailua) aikana kävimme viikon sisällä kolmella eri lääkärillä, tulematta hullua hurskaammaksi. Tällä kertaa asenteena oli ettei rakennuksesta liikuta ennen avun saamista. No, saatiinhan myö Ventolinea sekä lähete lastenpolille. Sielä vierailtiin tämän kuun alussa ja tyttö sai hoitavan lääkkeen koekäyttöön. Aluksi tuosta tuntuikin olevan apua, kunnes tuli vesirokko ja sen jälkeen vuosisadan flunssa sekä loppumattomalta tuntuva yskä. Epäilyn alaisena onkin infektioastma, eli ahtauttava keuhkoputkentulehdus. Siihen onkin oikein loistavat takatekijät, atoopikko, suvussa astmaa ja vauva-ajan maitoallergia..

Yöunet ovat kärsineet kaikilta useamman viikon, esikoinenkin raahautui meidän makkariin evakkoon kun ei enää jaksanut kuunnella sisarensa tauotonta yskää yöllä. Sielä onkin kuulkaas tunnelmaa, kun pienessä kopissa nukkuu kaksi ( tai yksi, jos mie karkaan sohvalle) aikuista, yksi viisivee ja yksi kolmekuinen. Tai nukkuu kuka nukkuu. Lastenhuone on seinän takana ja sieltä kantautuu loputon yskä. Makkarissa kuka kuorsaa, tuhisee, ähisee, pärisee tai mitä liekin. Suuri osa varsinkin illasta kuluu Unelman vierellä, samalla silittäen päätä ja manaten hiljaa mielessä koko typerää universumia. Päivällä pinna on kierällä väsymyksestä ja huolesta, kaikki ärsyttää ja mikään ei huvita. Silti on vain otettava itseään niskasta kiinni ja tehtävä ainakin pakolliset asiat. Myös Miikku ja Alma tarvitsevat osansa huomiosta, tottakai.

Täällä on kuulkaas kokeiltu kohta kaikki mahdolliset hoitokeinot ja poppakonstit, mutta mistään ei tunnu olevan apua. On höyryhengitetty saunassa ja " höyrymajassa ", mätetty hunajaa, puhallettu pulloon ja vaikka sun vallan mitä. Olo alkaa olla aika epätoivoinen. Huoli lapsesta on kova. Kauheaa nähdä lapsen kärsivän, varsinkin kun et oikeasti voi auttaa häntä mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Jos yö ei tuo tullessaan mitään mullistavaa, on huomenna "onneksi" luvassa hoitavan lääkärin soittoaika. Saa nähdä tulemmeko siitäkään yhtään viisaammiksi.

Olisipa jo huominen! Tai ehkä ylihuominen..

Vesirokon häätöbileet.

Vesirokko riehui perheemme lapsijaoston läpi aloittaen isoimmasta ja loppuen pienimpään. Varsinkin Unelma atoopikkona sairasti rokon melko rajuna. Jos Miikku tuntui ensimmäisenä kovin pilkkuiselta, oli Unelma sitä x10 verrattuna veljeensä. Alma taisi päästä helpoimmalla, vaikka kyllä vauvakin pilkkuja keräsi itseensä aino annoksen.

Koska pidän juhlien suunnittelusta ja järkkäämisestä (mutta erityisesti suunnittelu on miun mieleen), piti taudin talttumista vähän juhlia. Kyllä tässä on koko porukka ollut sen verran tiukilla, että ollaan pienet bailaukset ansaittu. Idea mokomiin kissanristiäisiin lähti jääkaapissa viruneesta Pikku Myy kuohujuomapullosta, joka uhkasi mennä vanhaksi. Ja näihin bileisiin, jos johonkin skumppa sopi ;)

Ja koska harvoin suunnitelmat pelittävät ajatellusti, kävi nytkin jos jonkunnäköisiä töppäyksiä ja tarjottavatkin kaventuivat alkuperäisistä suunnitelmista huomattavasti pienempiin. Tarkoituksenani oli tarjota jos jonkunnäköistä apetta, mutta aikapulan vuoksi lautasille päätyi jonkunnäköistä valkosuklaa-mansikkalimemoussekakkua, ruissipsejä tuorejuustolla (paitsi Unelma haluaa omansa voilla, kiitos ukon!), pastasalaattia fetalla sekä patonkia.

Ohjelmassa oli syömisen lisäksi lasten yleistä sekoilua, sekä PoxClin-vaahdon laittoa rokkopojalle. :D

<3

Rakkaus on!

Rakkautta on..

Miehen ketale, joka toi pyytämättä kauppareissulta kahvakuulan <3 Olin puhunut tarvitsevani sellaisen, vähän kevyemmän aluksi yhden käden heilautuksiin.. Ei nimittäin raskauden jälkeen nouse edes 5kg kuula kunnolla :D Siksi sain 2,5kg suloisen vihreän mötikän!

Ystävä, joka tuli meille, toi tullessaan herkkuja, lääkitsi, haki isot hoidosta ja vanutti Almaa! Samaan aikaan itse makasin sohvalla migreenin kourissa. Kyllä tunsin taas olevani rakastettu! Tämä sama ystävä on ollut meillä ennenkin sairastaessani. Olet tärkeä! <3

Aurinko, joka on hellinyt säteillään!

3kk Alma keimaili neuvolassa ja näytti auliisti kaikki taitonsa.  Rokotukset siirtyivät ensi viikolle. Vesirokon perään tullut ärhäkkä korvatulehdus vaati antibiootit ja piikit jäivät tällä kertaa vielä saamatta, pari päivää siis vielä ilman itkuja ;)

Aurinkoista viikkoa! <3

Mamma kuosiin!

Olenkohan mie jo totaalisesti myöhässä kuntoilun aloittamisen suhteen kun eletään jo pitkällä helmikuussa ja elämäntaparemontit on monasti tapana aloittaa jo vuodenvaihteessa?! Ei, ihan oikeassa ajassa, tai no tavallaan olen myöhässä, oman olon suhteen.

Juokseminen on kummitellut jo pidemmän aikaa takaraivossa, mutta jotenkin ei MUKA ole ollut aikaa, sairastuminen on katkaissut homman, lenkkarit on hanganut, ei ole ollut sopivia housuja, on ollut liian kuuma, liian kylmä, liian märkää.. Tekosyitä on siis riittänyt!

Järkyttävää on muuten ollut huomata, ettei kroppa palaudukkaan ja pysy samalla tavalla kuosissa kuin ennen. Vaikka kiloja ei kolmannestakaan raskaudesta paljon jäänyt ja nekin tippuivat ensimmäisen kuukauden aikana, jäi vatsaan aiemmista raskauksista poiketen hieman löysää nahkaa ja lantiokin tuntuu levenneen (taas!). No entäs sitten  se takapuoli?! Se se vasta tuntuukin roikkuvan ja jenkkakahvat rehottavat. Vaikka kuulemma muut eivät niitä näekään, mie nään ja varsinkin tunnen!
Tässä iässä  (luoja kuulostan Vanhalta!) sitä osaa onneksi jo olla itselleen armollinen tai ainakin armollisempi kuin aiemmin. Silti haluan olla fyysisesti hyvässä tai ainakin paremmassa kunnossa kuin nyt.

Olen keksinyt muutenkin kuin vain juoksun suhteen kuntoilua kohtaan tekosyitä.. Alussa oli tietysti liian aikaista, sitten tuli joulu, jolloin halusin syödä suklaata ja nauttia perheenä olosta, seuraavana oltiinkin kipeänä ja iski armoton väsymys. Sinällään kaikki edellä mainitut ovat olleet totuuksia, mutta olen käyttänyt niitä hyväkseni, ettei tarvitisi aloittaa mitään. Aloittaminen ja vauhtiin pääseminen kun tuntuu olevan miulle toisinaan hyvinkin vaikeeta. Lenkillä käyminen on kyllä maistunut säännöllisen epäsäännöllisesti, niim yksin kuin lastenkin kanssa. Mutta peruskävelylenkki muutamasti viikossa ei kuitenkaan riitä siihen, että pääsisin siihen kuntoon kuin haluaisin. Ostin Cittarista 10e uuden jumppallon ja kahvakuulakin on kaivettu pölyn alta ;) Trikoot jalkaan ja jumppapirkkohommiin! (Jaa, milloin!?)

Toissapäivänä lenkillä käydessäni kokeilin juoksemista. No ihan ok se tuntui, jos ei oteta huomioon sitä hyllyvää takapuolta. Kyllä, oli kuulkaas aika pysäyttävä tunne ottaa muutamat juoksuaskeleet ja tuntea kuinka läski siellä etsi paikkaansa ja hyllyi puolelta toiselle. Ei siinä nyt sinänsä mitään, kyllä mie todellakin tiedostin etten ole kunnossa ja että pyllykään ei ole timminä, mutta kyllä se hätkäytti aika rajusti. Ja myönnän, pienen alkujärkytyksen jälkeen nauratti ääneen. Tästäpä sain viimein kimmokkeen kaivaa netin uumenista jonkunnäköinen juoksukouluviritelmä, jolla pääsisin alkuun. Löysin hyvän ja mietinkin miksei aiemmat viritelmäni ole toimineet. Sanoisin syynä olleen juoksuohjelmat, jotka sisältävät treeniä monelle päivälle viikossa, joka ei yksinkertaisesti ole sopinut omaan aikatauluun. Vuosi sitten syksyllä kun edellisen kerran virittelin juoksuintoa oli koulussa  kiireistä, miehen ketale teki töissä pitkää päivää ja oli kotona vasta melko myöhään illasta. Ja samalla olisi pitänyt vääntää itsensä salille, jumpalle tai lenkille 5-6x/vkossa. Nyt kuitenkin löysin huomattavasti harvemman ja itselleni sopivamman oloisen ohjelman, jonka toteutuminen tuntuu jopa realistiselta!

Lisäksi on todellakin aika taas tarkastella ruokavaliotani ja karsia pois turhat moskat, erityisesti sokeri. Päätinkin jo ettei miun tarvitse ryhtyä kokonaan sokerittomalle, koska itseni tuntien se ainakin alussa aiheuttaisi paineita ja samalla koko homma saattaisi lässähtää jo ennen alkuun pääsyä. Sen sijaan aion kiinnittää huomiota mitä syön ja millaista sokeria. Muut kuin valkoinen sokeri saavat jäädä käyttöön, mutta maltillisesti. Sen sijaan ongelmakohtani Karkki, kyllä olen totaalisen koukussa karkkiin, pitäisi rajoittaa mahdollisimman vähään. Päätin kuitenkin jättää karkkipäivän, ja silloinkin maltillisesti syötynä hyvää ja mielellään jotain muuta kuin karkkia. Kokeilulistalla olisi raakasuklaan tekeminen ja onneksi kylästämme löytyy Punniste & Säästä, josta saan herkkuja.

Ps. Tämänaamuinen lenkki taittui rapsakassa pakkassäässä, mutta fiilis oli korkella! Vaikka eihän tuo lenkkarien ulkoilutus eronnut normaalistakaan lenkkeilystä, oli silti kutkuttava olo, tiedossa kun on ehkä jopa juoksukunto!

Limerisottoa, nam!

Ai että miusta on ihanaa viikonloppuisin panostaa ruokaan ja tehdä jotain ihan muuta kuin arkena kiireessä kyhättäviä peruspöperöitä. Samoin kyllä vaadin, että silloin koko perhe istuu pöydän ääreen ja syö kiireettömästi. Viikolla koko porukan saman pöydän ääreen päätyminen töiden ja hoidon vuoksi on melkein ihme, harmi vaan.

Useimmiten tuo panostusruokapäivä on muotoutunut sunnuntaiksi, mutta tällä kertaa oltiinkin hurjia ja väännettiin pöperöt lauantaina. Muutenkin viikonloppuisin tulee panostettua ruokaan, aamupalat ovat useimmiten jotain muuta kuin kiireessä keitetty perus elovenakaurapuuro tai leipäpussista löytyvä kuiva tissipala. Huonosti nukutusta yöstä huolimatta sitä jaksaa pyöräyttää pesueelle kunnon pöydäntäydellisen aamupalaa, jolla jaksaa temuta myöhäiseen lounaaseen. Viikolla pelkkä sana aamupala saa niskakarvat pystyyn. Viikonloppuisin tulee myös leivottua ja herkuteltua enemmän, jotenkin se toisen aikuisen läsnäolo ja jaettu vastuu helpottavat oloa kummasti. Tavallisia ovat lisäksi ulkoilun jälkeiset kaakaot ja kuumaat mehut, suklaalla tai muulla herkulla, tai ihan vaan ilman.

Söin kerran syksyllä raskauden aikaisissa kalahimoissani Rossossa lohta kera limerisoton. Sielä taisi silloin olla joku Nonna-teema menussa, mutta sittemmin en annosta, harmi vaan, ole listalta bongannut. Koska mieleni tekee taas kalaa ja himoitsen limen raikasta tuoksua ja makua, oli ihan pakko saada lohta ja kylkiäisenä limen raikasta risottoa.

Limerisotto

sipulia (meillä pieni keltasipuli ja jääkaapista löytynyt purjonloppu)
voita
1 dl valkkaria tai kuivaa omppusiideriä
1 L kasvislientä
3 dl risottoriisiä
limeä, kuoret ja mehu (2 oli aika kiva määrä)
1½ dl raastettua parmesaania

Silppua sipulit ja kuullota niitä voissa riittävän isossa kattilassa. Tee sillä välin toisessa kattilassa kasvisliemi ja pidä se kiehuvana. Mittaa riisit sipuleiden joukkoon, kääntele hetki, mutta varo polttamasta. Lisää vinkku tai siideri. Kääntele ja lisää kasvislientä vähän kerrallaan, niin että se ehtii välillä imeytyä riiseihin. Testaa risoton kypsyys. Mausta limekuoriraasteella ja -mehulla, ota kattila pois liedeltä. Lisää parmesaani ja sekoita hyvin. Lisää vielä nokare voita.

Tarjoa pannulla paistetun tai lämminsavulohen kanssa. 

Nautinnollista sunnuntai-iltaa!

Maanantai.

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai.

  *****

Maanantai ei ollut taaskaan kaikkein armeliain.

Koitti maanantai, koitti Arki! Miehen ketale karkasi töihin kuukauden kotona olemisen jälkeen (Halleluja lomautus!), isoimmalle pukkasi sunnuntaina punaisia pilkkuja ja pienin köhii ja tukkoaa nuhassaan. Perusmaantaifiilis täällä siis! Miten kaikki sattuikaan alkavaksi juuri samaan aikaan kun miehen ketaleen tänään alkanut 2vkoinen työputki!?

Yhdellä kutiaa pilkut ja koskee päätä, jalat ei kanna, mikään ei oikein maistu ja kaikki tökkii. Yksi köhii kuin vanha rouva tupakkayskässään, siis se kaksikuinen, ja itkee pahaa oloaan. Yksi riekkuu ja koettaa saada huomiota itselleen, äiti ryökäle kun on joutunut keskittymään enemmän noihin sairaisiin sisaruksiin. Ja tämä viimeinen yksi yrittää selvitä päivästä edes suurinpiirtein kunnialla ja selväjärkisenä, laskien minuutteja miehen ketaleen kotia paluuseen! (Toim. huom. Niitä minuutteja oli Paljon, liian paljon.)

Onneksi kaapista sentään löytyi ruoka valmiina. Lounasaikaan tuuletin eilistä viitseliäisyyttä ja palkitsin itseni suklaalla. Onneksi ihana kummamme on täyttänyt hyllymme Disneyn leffoilla, niitä on kulunut ja ennustan kuluvankin seuraavien viikkojen päivien aikana. Onneksi on myös Netflix ohjelmineen, kun hyllystä löytyvät elokuvat eivät kuitenkaan kelpaa tai kun lapset on peitelty päiväunille, ja on äitin pieni hetki omaa aikaa. Tai niin ainakin kuvittelen! Onneksi aloe vera-geeli rauhoittaa kutisevia pilkkuja ja onneksi ystävä kiikutti meille kaikenlisäksi heiltä jääneen Pox clean-vaahdon. Onneksi ehdin myös illalla karata pienelle lenkille kera energiapommi-Unelman, joka juoksutti niin minua kuin tyhjää pulkkaakin.

Päivään kuului liian monta pelattua lautapeliä, liian monta Lego Chima-jaksoa, Liian monta suklaata, liian vähän sosiaalisuutta, monta kertaa laitettua aloe vera-geeliä, ihan riittävästi pestyä pyykkiä ja itkua. Ja ennustaisin edessä olevan vielä Monta näitä samanlaisia, sisällä, enimmäkseen sohvalla nyhjättyjä päiviä, jolloin kaikkea huonoa tuntuu olevan liikaa ja hyvää liian vähän.

Miikkulainen on muutenkin miehisesti todella huono sairastamaan! No ei tuo Unelmakaan siitä pidä, mutta varsinkin menneen syksyn aikana neiti oppi sairastamaan pakolla. Päiväkodin alettua alkoi päättymätön flunssakierre jatkuvalla yskällä ja viimeisimpänä listaan lisättiin infektioastmaepäily. Siitä lisää toisella kertaa..

Mutta jotain hyvääkin tälle päivälle, kaappiin unohtunut paketillinen joulusuklaata! Suklaa suussa ei haitannut edes pöydälle kaatunut maitolasillinen, väsymystä itkevä vauva tai naapurista kantautuva jatkuva moottorikelkan rassaus. Tunnun saavan jonkinmoista tyydytystä ja voimaa suklaasta, hermokin tuntuu pitävän paremmin kun suussa sulaa suklaa.

Illalla miehen ketaleen vihdoin saapuessa voin ylpeänä todeta syöneeni 12 suklaata silkkaan ahdistukseen. Jee! Samalla iski karmea morkkis tajutessani syöneeni oikeasti niiin paljon suklaata, ja tiedostaessani myös sen ettei kroppani sulata suklaata kuten ennen. Kolmas raskaus on saanut kropan jonkinlaiseen shokkitilaan, tai sitten yksinkertaisesti ikä (yäk!) alkaa vaikuttaa, kun palautuminen ja kunnossa pysyminen ei enää hoidukkaan ihan itsestään. No, sairastetaan nyt ja jumpataan sitten!

Laura