Epätietoisuuden äärellä.

Kirjoittelin jokin aika sitten Unelmamme kovasta, limaisesta yskästä ja sen selvittelystä. Taas on menty eteenpäin.. Tutkimuksissa tai ainakin niiden määrässä. Ollaan ravattu Moneen kertaan verikokeissa. Edelleen tyttö rääkäisee kuuluvasti, mutta pysyy hienosti paikallaan ja vaatii valitsee topakasti pinkkiä teippiä käsivarteensa. Ja muistuttaa mehusta, joka käydään hörppimässä kanttiinissa. Siitä muistuttavat muuten nykyään hoitajatkin, pilke silmäkulmassa :) Takana on myös keuhkoröntgenin lisäksi sydänfilmi ja hikikoe. Edessä vielä ainakin yhdet verikokeet ja rasituskoe.

Hoitohenkilökunta saa kyllä täydet pisteet mukavuudellaan, labrassa hoitajat (aka tätit ja setä) muistavat neidin (vaikka käydäänkin naapurikylällä keskussairaalassa) ja kyselevät kuulumisia. Lastenpolin hoitaja jaksaa kuunnella ja kertoa, samoin lääkärisetämme.

Tällä hetkellä pahinta on epätietoisuus ja -varmuus. Yhtään ei ole varmuutta mikä tytöllä on ja rintaa painaakin jatkuva huoli Unelmastani. Tuloksista meillä ei ole vielä tietoa, huolissaan ei kuulemma tarvitse olla, näin oli lääkäri kirjoittanut papereihin. Toisinaan tunnen olevani jo hyvinkin reipas ja positiivisella mielellä. Tämä pieni positiivisuus on kuitenkin helposti kaadettavissa uudelleen alkavalla yskällä, puhelulla uusista kokeista tai luettuani jotain epämieleistä aiheesta tai väsyneellä mielellä. Vaikka, olen ottanut kannan etten tutki internetin ihmeellisessä maailmassa mitään, tulee silti aiheeseen liittyvää toisinaan vastaan.

Rehellisesti olen vähän huolissani perheestämme. Käymme nimittäin miehen ketaleen kanssa aikalailla jaksamisen äärirajoilla, epätietoisuus, öisin valveilla pitävä yskä, huoli ja pieni vauva imevät voimat tehokkaasti loppuun. Väsymys ja huoli näkyvät jatkuvana varpaillaan olona, en osaa rentoutua, eikä miehen ketalekaan. Huomaan ärtyväni paljon helpommin kuin aeimmin, ja onkin oikein keskityttävä, etten ärise lapsille, kun pinna kiristyy kaikesta mahdollisesta. Olen kuitenkin opetellut olemaan itselleni armollisempi, ihmisiähän tässä ollaan. Miun ei ole pakko jaksaa kaikkea, ja on ollut pakko ottaa apua vastaan, sekä pyytää sitä! Onneksi äitini tekee lyhyempää työviikkoa ja on ollut lastenhoidossa kultaisena apuna. Samoin kiitän hiljaa mielessäni päiväkotia (ja päätöstämme pitää lasten hoitopaikat), jossa Miikku saa kavereita ja tekemistä kun me muut ravaamme milloin missäkin kokeissa tai makaamme Unelman kanssa väsymyksestä ja yskästä uupunuina sohvalla. Tyttö itse on reipas, mutta jatkuvasti väsynyt  ja tempperamentinsa lisäksi myös väsymyksestä äkäinen. Siis tuo äkäisyys ja itsepäisyys kuuluuvat ihan myös tytön perusluonteeseen, äitinsä peruja kuulemma.

En nää vielä valoa tunnelin päässä, mutta ehkä sumu alkaa jollain tavalla hälvenemään pikkuhiljaa?! Ainakin hetkellisesti. Jatkuva murehtiminen ei auta jaksamisessa eikä asiaa.. Mutta siitä on vaikea päästää irti, olisihan niin helppo jättäytyä märehtimään ja keräämään säälipisteitä, ja antaa samalla muiden hoitaa hommat. On kuitenkin helpoin kerätä itsensä ja ruveta hommiin, vaikka rehellisesti välillä ei kiinnostaisi pätkääkään. Silloin kuitenkin murheet yleensä unohtuu, tai ainakin jäävät taka-alalle. Onneksi viisihenkisessä perheessä hommaa riittää ;) Nytkin kuivausrumpu odottaa täynnä viikattavia vaatteita ja tiskipöytä pursuaa likaisia astioita.. Hommiin siis, ja nukkumaan!