Hän pyöräilee.

Alahuuli väpättää, poskelle vierähtää pari kyyneltä, hartiat roikkuvat.. On aika painaa pieneen päähän kypärä, uusi hain mallinen, ja nousta pyörän päälle..

Miikku on aina ollut arka, jo aivan vauvasta lähtien. Siinä missä sisarellaan ei ole ollut järkeä päässä vauhdin suhteen, on Miikku ollut äärimmäisen varovainen. Liikkeelle lähtö tapahtui 8-9 kk korvilla ryömimällä ja konttaaminen vuoden hujakoilla, samoja aikoja hän oppi nousemaan ylös seisomaan. Kävelemään hän lähti 13 kk, hiljalleen ja varovasti. Normaalissa tahdissa siis, mutta arkana ja varauksella.

Tuo varautuneisuus ja arkuus näkyvät ukkelissa edelleen, vaikka vuosien varrella rohkeus onkin karttunut. Päiväkoti ja iso ryhmä, sekä uudet kaverit ovat rohkaisseet poikaa kummasti liikkumisessa.. Silti osa uusista (ja vanhoistakin) asioista on jänniä ja vaativat lämmittelyä. Hienomotorissa hommissa poika taas on hyvä, hän osaa keskittyä ja luottaa itseensä. Hyvä esimerkki on virvelöinti, jonka oppi pari vuotta sitten parin harjoitusheiton jälkeen. Siinä ei ole ollut ongelmia..

Tuo hidas lämpeneminen ja "kömpelyys" karkeamotoriikan suhteen näkyy mm. arkuutena kiipeillä. Mutta luonnossa on osannut liikkua aina ketterästi, vaikka toisin voisi luulla. Luistelun suhteen ei ollut ongelmia, ihme kyllä. Kaatuminen ei pelottanut, ja pyllähtelikin ensimmäisillä kerroilla ihan urakalla. Nauroi päälle ja kaatui uudelleen, ja uudelleen, tahallaan.

Ajankohtaisin pelon aihe on ollut tuo polkupyöräily ilman apupyöriä.. Miikku oppi taidon jo syksyllä piiitkän harjoittelun tuloksena, mutta pian oppimisen jälkeen satanut lumi torppasi harjoittelun ja taito unohtui talven aikana. Keväällä aloitimme harjoittelun lumien sulettua maasta, mutta homma ei vaan natsannut. Herra ei uskaltanut yrittää ja luottaa itseensä.. ennekuin pari viikkoa sitten, iskän kanssa, vanhan kouluni pihalla. Voi sitä ilmettä ja riemua kun pojat kotiutuivat reissultaan! Kyynel silmässä halasin poikaa ja kehuin reipasta polkupyöräilijääni. Tunsin ylpeyttä ja rehellisesti, helpotusta.

Oppimisen jälkeen polkeminen oli edelleen arkaa ja sitä välteltiin, kunnes tänään lähtiessämme lenkille minimies hyppäsi fillarin selkään ja vaan polki. Polki ilman paniikkia, hymy ulottuen korvasta korvaan. Mie juoksin perässä selkä märkänä, hymy huulin itsekin. "Äiti, mennäänhän vielä" pyyntö toistui usemman risteyksen kohdalla, ja mehän mentiin, hymyssä suin!

Toisinaan arkuus on ahdistanut minua, ja aiheuttanut turhautumista. Vaikka tiedän sen olevan osa Miikun persoonallisuutta ja hän on aina ollut yhtä arka, ei asiaa aina ole ollut helppo hyväksyä. Varsinkin muiden kertoessa oman jälkikasvunsa osaamisia on usein ollut helpompi olla hiljaa kuin ottaa vastaan sääliviä katseita. Eräs kasvunpaikka onkin ollut hyväksyä pojan arkuus ja olla ylpeä hänestä virheineen. Kukapa tässä täydellinen olisi!

Mitä tänään syötäisiin? Vauvalle pöperöä purkista vai padasta.

Kuuntelin taannoin arvauskeskuksen odotusaulassa istuskellessani kahden äidin tiukkaakin tiukempaa keskustelua aiheesta.. lastenruoat! No, sitä sen enempää läpikäymättä, keskustelu koski tosiaan lastenruokia, purkkiruoat vastaan kotona tehty. Toinen teki kaiken, "siis iiihan kaiken" itse ja toinen antoi suurimmaksi osaksi pöperöä purkista.

Harmi että miun piti lähteä pois, kesken makeimman kiistelyn. Aihe on yhtä tunteita nostattava kuin imetys ja korvikkeen anto. En ymmärrä edelleenkään mitä kenellekään kuuluu mitä toinen syöttää lapselleen, oli kyse sitten maidosta tai kiinteämmästä ruoasta, tai yksi pahimmista, karkeista/sokerista! Miulla itelläni ainakin on kädet ja pää täynnä näitten omien lasten ruokkimisessa, eikä kiinnostusta tai aikaa jäädä ruotimaan toisten pöperöitä. Miusta tärkeintä on löytää oma tiensä, se mikä tuntuu kustakin hyvältä ja luontevalta.

En itse syö eineksiä, puhtaasti siitä syystä etten pidä niistä. Maku on liian eineksinen ja rakennekin noh, aika möhnäinen. Emme myöskään syö paljon ravintoloissa, ehkä vielä joskus. Paljon asiaan vaikuttanee myös se, että olemme molemmat miehen ketaleen kanssa kasvaneet pertsalla (karjalaisella) kotiruoalla. Lama-aika näkyi meillä kotona, ei huonona ruokana tai sen puutteena, vaan yksinkertaisina ja edullisina raaka-aineina. Edelleenkin eräs suosikkiruoistani on ehdottomasti perunalaatikko, siis perunaa, kylkeä, suolaa, pippuria ja vettä. :)

Inhoan myös lasipurkkien pesemistä, säilyttämistä ja kuskaamista kassitolkulla kierrätykseen. Säästääkseni paitsi rahaa, myös itseäni turhalta purkkirumbalta, teen ruoat suurimmaksi osaksi itse. Lisäksi, mie oikeasti pidän mössöjen vääntämisestä. Se on tavallaan terapiaa, pöperöitä tehdessä ei paljoa tarvitse miettiä. On ihana tuoksuttaa kattilassa höyryttyviä kasviksia ja nähdä niiden soseutuvan mössöksi. Hei, ja ihan parasta, omia mössöjä voi syödä itekin :D

Kyllä meillä tehtaan äitien tekemiä pöperöitäkin popsitaan. Reissussa ne on käteviä kun aina ei ole mahdollista säilyttää ruokaa kunnolla ja hedelmä/marjasoseita tulee annettua naksahtavan kannen alta. En tunne tästä minkäänlaista huonoa omaa tuntoa tai olevani huono äiti. En kyllä myöskään koe olevani yliäiti tai maailman paras vääntäessäni kyökissä bataattimössöt rinnuksilla ja tiskiallas pursuten astioita. 

Varsinkin aluksi oli mukava tehdä makuannoksia jääpalamuotteihin pakkaseen, joista sai juuri sopivan annoksen eikä puolet mennyt hukkaan. Samalla sai yhditeltyä uusia makuja vanhoihin tuttuihin tarpeen mukaan. Nyt kun Alma syö jo hiukan enemmän, pakastan erilaisia ruokia suurinpiirtein oikean määrän Minigripin Minipusseissa. Tykkään erilaisten makujen yhdistelystä, miusta on ihana miettiä mitä kaikkea sitä kattilaan seuraavaksi nakkaisi. Tosin, miusta tuntuu että Alma syö suurinpiirtein kaikessa bataattia tai kesäkurpitsaa :D Oikeasti lautaselta löytyy paljon muutakin, lemppareita tuntuisi olevan perunattomat ruoat.. Hei, ja kuivatuista luumuista saa kivaa makua ruokiin.

Mitä teillä syödään? Teettekö kaiken itse vai naksahtaako purkinkin kannet?

Läsnä.

"Äiti, laita kännykkä pois. Eikö ole sovittu ettei ruokapöydässä käytetä puhelinta." Näin miuta opasti oma 5veeni. Ja osui kyllä aivan villakoiran ytimeen.

Lasten leluilla ei ole asiaa pöydälle ruoan aikana. Tässä olen aika ehdoton ja erään kaverini mukaan jopa natsi. Mutta miusta lelut eivät kuulu ruokailuhetkiin, varsinkin kun tiedän kullannuppujeni hipelöivän niitä ja unohtavan sen oleellisen miksi pöydässä sillä hetkellä istutaan.. eli syömisen! Lapset eivät myöskään lue syödessä lehtiä tms. Ruokailuhetki on heille rauhoittumista, silloin istutaan pöydässä ilman häiriöitä.

Viisivuotiaani kommetin jälkeen tajusin kuinka ristiriitaisesti toimin. Vaadin lapsiltani sellaista mitä itse en kykene noudattamaan. En itse syö jokaisella kerralla kun lapset syövät, vaikka ehkä kyllä kannattaisi. Jo ihan säännöllisen ruokailun vuoksi, ja ehkä itsekin osaisin rauhoittua paremmin. Syödessä on helppo istua paikallaan ja silloin ei ole mikään kiire. Koska ruokavalioni tarvitsee (edelleen!) päivittämistä, voisi nämä kaksi asiaa hoitaa kerralla, syödä säännöllisesti ja istua samalla rauhassa lasten kanssa.

Miksi nykyisin on itselle niin vaikea pysähtyä istumaan pöydän ääreen ja rauhoittua? Paikallaan istuminen tuntuu mahdottomalta, pyörin penkissä kuin nelivuotiaani ikään. Josta muuten huomauttaisin lapselle, mutta itse jatkan hyörimistä ja pyörimistä. Huomaan häärääväni keittiössä tai peräti muissakin huoneissa, yleensä kotihommia tehden tai ainakin niin itselleni uskotellen.

Muutenkin tunnen etten aina ole läsnä, vaikka olenkin paikalla. Osa asioista menee kohisten ohi korvien.. Jatkuvasti tuntuu kuin jotain pitäisi tehdä, mutta mitään en saa kuitenkaan aikaiseksi. Lasten kanssa yritän petrata ja keskittyä, mutta huomaan kyllä otteen lipsuvan aikalailla. Tämä piirre on miulla uusi ja inhoan sitä, en ymmärrä mistä olen moisen elämääni saanut. Ehkä univelalla ja ylikierroksilla käyvällä mielellä voi olla jotain vaikutusta asiaan. En silti halua hyväksyä tätä piirrettä ja siitä eroon pääsemiseksi täytynee ruveta paiskimaan hommia ja opetella pysähtymään ja rauhoittumaan. Voisi auttaa muutenkin tähän hajamielisyyteen.. Ehkä!

Osaatteko rauhoittua ja olla läsnä?

Helppoa ja nopeaa Limepastaa.

Ensin oli avokadopasta, jota harmi vaan ei meillä kauheasti syödä. Loput perheestä (Almaa lukuunottamatta) ei oikein arvosta tuota vihreää herkkua, joten herkun vääntäminen jää melko vähäiseksi. Pastan teko on helppoa ja nopsaa, mutta harmillisen harvoin tulee panostettua omiin herkkulounaisiin, kaapista kun on niin helppo kaivaa makkarakastikkeen tms. jämät mikroon ja syödä pöperö suoraan pakista.

Eräänä menneenä synkkänä viikonloppuna halusin hemmotellla itseäni meitä aikuisia ja nappasin Hanna G-blogista sitruunapastan ohjeen.

Pasta oli hyvää, mutta elän tällä hetkellä vahvasti limekautta. Voisin tunkea limeä ihan jokaiseen ruokaan ja leivonnaiseen. Koska pidin sitruunapastasta todella, mutta mielestäni siitä puuttui jotakin, päätin kokeilla voisiko se joku puuttuva elementti olla lime. Ja kas kummaa, kyllä se vaan oli! Tästä nyt yksinkertaisesti taisi tulla ehdoton lempparini, uusi paskojen päivien pelastus. Niinkuin tänään, ah, se pelasti väsyneen aamupäivän!

Myös mies oli limellä versioituun pastaan tyytyväinen. No hänet kyllä saa useimmiten puolelleen lykkäämällä eteen lautasellisen höyryävää ruokaa, juustolla vielä paremmin. Tässä siis täyttyivät molemmat, iso lautasellinen ruokaa ja iso kasa juustoa.

Sen verran muuten näistä gluteenittomista spagheteista, ettei ainakaan omaan ja varsikaan muun pesueen mieleen se halvin ole parasta. Olen ostanut Lidlistä heidä gluteenittomia pastoja, mutta  ne ovat maultaan vahvasti maissisia. Käytänkin yleensä Semperiä tai Barillan gluteenittomia pastoja, ne kelpaa koko perheelle ilman natinoita :)

Uusi alku.

Tämä blogi, elämäni eräänlainen päiväkirja ei ole päässyt kunnolla vauhtiin, vaan lässähti heti alkutekijöihinsä.. Rankka elämänvaihe toisaaltaan innostaa purkamaan ajatuksia ja tunteita täällä, mutta samalla tuo vaihe vie mehut tehdä mitään ylimääräistä. Pohdin aamulla lenkillä räntäpisaroiden (lue:jalkarättien) piiskatessa matkaani, onko koko blogin pitämisessä tai jatkamisessa järkeä. Ja mietin samalla myös uudelleen tämän linjaa.. Miusta ei ole esittelemään lasten uusia vaatteita, saatika omiani, ellei satunnaisesti. En myöskään ole saanut tehtyä vaatteita tahi askarteluja, tai jos olen ollut ahkera, en ole kuvannut tekeleitäni. Eikä meidän koti ole mistään sisustuslehdestä, heh! Ei sinne päinkään. Varmasti jatkossakin löytyy (gluteenittomia) ruoka ja leivontaohjeita. Sekä puhinaa ärtyvän suolen oireyhtymästä. Ehkä tämä siis todella tulee jatkumaan ihan vain oman elämäni päiväkirjana, peilinä, sisältäen lapsiperheen kipukohtia ja iloja. :) 

 Tervetuloa Kiljusen herrasväen matkaan :)

Prinsessasynttärit.

Neljävuotiaani toive vaatimus synttäribileiden teemasta oli yksiselitteisesti prinsessajuhlat. Voi, itsellä oli mielessä vaikka mitä, mutta yrityksistä huolimatta sankarin pää ei kääntynyt. No, prinsessasynttärit hän halusi ja ne hän myös sai. Valokuvat juhlista jäivät minimiin, tylsää. Mutta jotenkin en ollut nyt ollenkaan kartalla siinäkään suhteessa.

Suunnitelmani olivat huomattavasti mahtavammat ja moninaisemmat, mutta koska toteutus jäi taas aivan viimetinkaan ja osa koristeista jäi saapumatta, mentiin vähän pienemmällä sälällä.. Toisaalta, eipä tuo miuta haittaa. Tärkeintä on tunnelma :) ja herkut ;)

Muutamat kennopallot kattoon vanhojen, Alman ristiäisistä jääneiden pompomejen kaveriksi. Lapsille mukeiksi lasiset pikkupullot paperipilleillä, ja koristeeksi vielä liitutaulutarrasta puhekuplat sankarin nimellä ja iällä. Helppoa ja nättiä.

Pöytään hopeatoffeista prinsessakakkua, oikeana päivänä oli jo sokerikuorrutekakku, ja kun toista ei haluttu niin roiskin kermaa kakulle. Voi, tuo torttu oli joka suhteessa vähän epäonninen.. Ensin pohjat lässähtivät, en ymmärrä miksi. Hopeatoffeetäyte oli liian löysää ja kerma pinnalla muuten vaan outoa. Ei se ketään näyttänyt haittaavan, paitsi miuta itseäni, kolahdus leipomisitsetunnolle. Limejuustokun kiilteestä Piti tulla pinkki, mutta muistin sen siinä vaiheessa kun lörötin lientä kakun päälle.. Mitäköhän muuta?! Kruununmalliset nachot kärähtivät, eikä maistuneet oikein miltään.. Kaikki kuitenkin kelpasi!

Joka tapauksessa Unelma bailasi onnellisena ja hikipäässä. Prinsessamekko jäi naulaan roikkumaan ja sankari vetäisi päälle mukavampaa. Illalla uusien teekuppien äärellä huokaisi synttärien olleen parhaat ikinä. Turhaampa sitä taas stressasi.. Lapsi on onnellinen kavereista, no niistä lahjoista ja herkuista. Eivät ainakaan meidän lapset paljon koristeista perusta, on ne ihan kivoja mutta eivät merkkaa niin paljon heille kuin miulle :)

<3

Epätietoisuuden äärellä.

Kirjoittelin jokin aika sitten Unelmamme kovasta, limaisesta yskästä ja sen selvittelystä. Taas on menty eteenpäin.. Tutkimuksissa tai ainakin niiden määrässä. Ollaan ravattu Moneen kertaan verikokeissa. Edelleen tyttö rääkäisee kuuluvasti, mutta pysyy hienosti paikallaan ja vaatii valitsee topakasti pinkkiä teippiä käsivarteensa. Ja muistuttaa mehusta, joka käydään hörppimässä kanttiinissa. Siitä muistuttavat muuten nykyään hoitajatkin, pilke silmäkulmassa :) Takana on myös keuhkoröntgenin lisäksi sydänfilmi ja hikikoe. Edessä vielä ainakin yhdet verikokeet ja rasituskoe.

Hoitohenkilökunta saa kyllä täydet pisteet mukavuudellaan, labrassa hoitajat (aka tätit ja setä) muistavat neidin (vaikka käydäänkin naapurikylällä keskussairaalassa) ja kyselevät kuulumisia. Lastenpolin hoitaja jaksaa kuunnella ja kertoa, samoin lääkärisetämme.

Tällä hetkellä pahinta on epätietoisuus ja -varmuus. Yhtään ei ole varmuutta mikä tytöllä on ja rintaa painaakin jatkuva huoli Unelmastani. Tuloksista meillä ei ole vielä tietoa, huolissaan ei kuulemma tarvitse olla, näin oli lääkäri kirjoittanut papereihin. Toisinaan tunnen olevani jo hyvinkin reipas ja positiivisella mielellä. Tämä pieni positiivisuus on kuitenkin helposti kaadettavissa uudelleen alkavalla yskällä, puhelulla uusista kokeista tai luettuani jotain epämieleistä aiheesta tai väsyneellä mielellä. Vaikka, olen ottanut kannan etten tutki internetin ihmeellisessä maailmassa mitään, tulee silti aiheeseen liittyvää toisinaan vastaan.

Rehellisesti olen vähän huolissani perheestämme. Käymme nimittäin miehen ketaleen kanssa aikalailla jaksamisen äärirajoilla, epätietoisuus, öisin valveilla pitävä yskä, huoli ja pieni vauva imevät voimat tehokkaasti loppuun. Väsymys ja huoli näkyvät jatkuvana varpaillaan olona, en osaa rentoutua, eikä miehen ketalekaan. Huomaan ärtyväni paljon helpommin kuin aeimmin, ja onkin oikein keskityttävä, etten ärise lapsille, kun pinna kiristyy kaikesta mahdollisesta. Olen kuitenkin opetellut olemaan itselleni armollisempi, ihmisiähän tässä ollaan. Miun ei ole pakko jaksaa kaikkea, ja on ollut pakko ottaa apua vastaan, sekä pyytää sitä! Onneksi äitini tekee lyhyempää työviikkoa ja on ollut lastenhoidossa kultaisena apuna. Samoin kiitän hiljaa mielessäni päiväkotia (ja päätöstämme pitää lasten hoitopaikat), jossa Miikku saa kavereita ja tekemistä kun me muut ravaamme milloin missäkin kokeissa tai makaamme Unelman kanssa väsymyksestä ja yskästä uupunuina sohvalla. Tyttö itse on reipas, mutta jatkuvasti väsynyt  ja tempperamentinsa lisäksi myös väsymyksestä äkäinen. Siis tuo äkäisyys ja itsepäisyys kuuluuvat ihan myös tytön perusluonteeseen, äitinsä peruja kuulemma.

En nää vielä valoa tunnelin päässä, mutta ehkä sumu alkaa jollain tavalla hälvenemään pikkuhiljaa?! Ainakin hetkellisesti. Jatkuva murehtiminen ei auta jaksamisessa eikä asiaa.. Mutta siitä on vaikea päästää irti, olisihan niin helppo jättäytyä märehtimään ja keräämään säälipisteitä, ja antaa samalla muiden hoitaa hommat. On kuitenkin helpoin kerätä itsensä ja ruveta hommiin, vaikka rehellisesti välillä ei kiinnostaisi pätkääkään. Silloin kuitenkin murheet yleensä unohtuu, tai ainakin jäävät taka-alalle. Onneksi viisihenkisessä perheessä hommaa riittää ;) Nytkin kuivausrumpu odottaa täynnä viikattavia vaatteita ja tiskipöytä pursuaa likaisia astioita.. Hommiin siis, ja nukkumaan!